Tämä kirjoitus on luvalla tehty käännös Jon Mottin blogikirjoituksesta 7.5.2009. This article is a Finnish translation of an English blog post. Follow the link to find the original.
Vaikka Sometu-blogi aloittaakin näin, ei tarkoitus ole, että blogissa olisi vain käännöksiä tai manifesteja. Tämä kirjoitus on kuitenkin mukava tuulahdus USAn opetuskentästä ja herättää ajatuksia kotimaassakin.
LMS (Learning Management System) kääntyy suomeksi oppimisenhallintajärjestelmäksi tai oppimisalustaksi, mutta käytän tässä suomennoksessa termiä LMS sen vakiintuneisuuden vuoksi.
Oppiminen ja ihmisen kehittyminen
Oppiminen on perusteiltaan ihmisen kehittymistä. Oppijat tulevat kouluihin ja yliopistoihin, koska he haluavat kehittyä joksikin, jota he eivät ole. Tämä “joksikin” vaihtelee intellektuelleista ihanteista käytännöllisiin ja maanläheisiin tavoitteisiin. Meidän opetuskentällä työskentelevien velvollisuus ja vastuu on toimia oikein niiden silmissä, jotka sijoittavat aikansa, energiansa ja tulevaisuutensa meihin ja oppilaitoksiimme. Meidän tehtävämme on auttaa heitä kehittymään mitattavasti, laadullisesti ja käytännössä erilaisiksi yksilöiksi, kuin mitä he olivat tullessaan luoksemme.
Teknologia on ja tulee aina olemaan keskeinen osa toimintaamme, kun autamme oppijoita kehittymään. Mutta toisen auttaminen kehittymään paremmaksi, taitavammaksi, tietävämmäksi ja itsevarmemmaksi henkilöksi ei ole perusteiltaan teknologinen ongelma, vaan ihmisongelma. Tai ennemminkin ihmismahdollisuus. Filosofit ja oppineet ovat vuosisatojen ajan taistelleet opetuksen ja oppimisen paradoksin kanssa. Antiikin Kreikassa Plato muotoili “Menon paradoksin” yrittäessään ratkoa ongelmia, jotka liittyvät totuuden opettamiseen henkilölle, joka ei sitä vielä tiedä. Tuon ajan ratkaisu oli antaa jokaiselle oppijalle oppinut yksityisopettaja, kuten Aristotele oli Aleksanteri Suuren yksityisopettaja, joka opastaa oppijan valaistumisen ja ymmärryksen eri vaiheiden läpi.
Yli kaksi vuosituhatta myöhemmin, USAn presidentti James Garfield painotti tämän yksilöllisen opetustavan merkitystä: “Antakaa minulle hirsimökki ja yksinkertainen penkki, jonka toiseen päähän istutetaan Mark Hopkins [aikansa tunnettu yksityisopettaja ja luennoitsija] ja toiseen päähän minut, niin saatte pitää kaikki rakennuksenne, laitteenne ja kirjastonne ilman häntä.” Jos presidentti Garfield olisi nyt hengissä, hän lisäisi LMS:t ja muun opetusteknologian luetteloonsa asioista, joista hän luopuisi taitavan yksityisopettajan vuoksi.
Yksityisopetuksen ongelma on, että se ei skaalaudu. Jos tavoitteemme on kouluttaa massat ja auttaa jokaista oppijaa kehittymään, ei meillä koskaan ole tarpeeksi yksityisopettajia kaikille. Vuosisata myöhemmin Benjamin Bloom muotoili tämän haasteen “2 sigman ongelmaksi.” Kokeellisen tutkimuksen kautta Bloom havaitsi, että keskimääräinen yksityisopetuksessa oleva opiskelija suoriutui noin kaksi keskihajontaa paremmin kuin 30 hengen koululuokan opiskelijat keskimäärin (”The 2 Sigma Problem: The Search for Methods of Group Instruction as Effective as One-to-One Tutoring“, Educational Researcher, 13(6), 4-16). Tästä valtavasta erosta huolimatta Bloom oli optimistinen ja ajatteli, että ero voidaan kuroa ajan kanssa umpeen hänen kehittämällään mastery learning -menetelmällä.
LMS:ien ylittäminen
LMS-paradigman ytimessä on ongelma. M-kirjain LMS:ssä tarkoittaa hallintaa (management). Tämä ei ole merkityksetöntä, sillä sana antaa ymmärtää, että LMS:n tarjoava oppilaitos “hallitsee” oppijan oppimista. Hallinta on ollut keskeinen oppimisen osa julkisen opetuksen ja oppivelvollisuuden alusta alkaen. Ja juuri tähän LMS:t on suunniteltu ja siihen niitä käytetään: hallitsemaan oppijoiden virtaa perinteisten, lukukausipohjaisten kurssien läpi aiempaa tehokkaammin. LMS on tehnyt juuri sen, mihin se on tilattu: se on vahvistanut, tukenut ja jatkanut perinteistä luokkahuonemallia, jonka jo Bloom havaitsi merkittävästi tehottomammaksi kuin yksityisopetuksen.
Meille on vuosikymmenten ajan kerrottu, että teknologia pystyy (tai ainakin pian pystyy) toistamaan yksityisopettajan tehtävät ja tarjoamaan “virtuaalisen Aristoteleen” jokaiselle oppijalle. Mutta miljardien eurojen opetusteknologiasijoitusten jälkeen emme ole lähelläkään tätä saavutusta. Emme voi itse asiassa edes väittää, että olisimme parantaneet oppimista lainkaan! (Katso Larry Cuban, “Oversold & Underused”, joka käsittelee tätä erinomaisen perusteellisesti). Ja tulevat miljardien eurojen sijoitukset LMS:iin eivät luultavasti saa meitä yhtään lähemmäksi tavoitettamme oppimisen parantamisesta. Koska LMS on lähtökohtaisesti perinteisen luokkaopetuksen tukiväline, se ei sovellu luokkaopetuksen ja yksityisopetuksen välisen kahden sigman eron kuromiseen.
Meidän ei pitäisi olla erityisen yllättyneitä tai pettyneitä siitä, että LMS:t tai muutkaan teknologiat eivät ole mullistaneet oppimista. Kuten Michael Wesch ja tämän opiskelijat ovat meitä viisaasti muistuttaneet, teknologia yksin ei voi meitä pelastaa tai auttaa ratkaisemaan yhteiskuntamme suurimpia ongelmia. Vain me, ihmisinä työskennellen yhdessä, voimme tehdä sen. Ja vaikka monet edelleen kaipaavat virtuaalisen Aristoteleen ilmaantumista, minä en. Sillä uskon, että oppiminen on täysin inhimillinen koitos, joka vaatii henkilökohtaista vuorovaikutusta ja viestintää, ihmiseltä ihmiselle. Me voimme laajentaa, jatkaa, tehostaa, suurentaa ja voimistaa ihmisten vuorovaikutuksen kantamaa teknologialla ja viestintävälineillä, mutta perustotuus on, että kehittyäkseen oikeiden ihmisten on keskusteltava toistensa kanssa.
Yksityisopettajan joukkoistaminen
Jos haluamme kuroa tämän kahden sigman eron umpeen, meidän on jätettävä LMS:t taaksemme, samoin kuin ne keinotekoiset seinät, jotka se rakentaa mielivaltaisten eri kursseillemme ilmoittautuneiden oppijaryhmien välille. Post-LMS-maailmassa meidän ei tarvitse huolehtia oppijoiden “hallinnasta”, vaan voimme keskittyä auttamaan heitä löytämään samanhenkisiä oppijoita sekä oppilaitoksen sisältä että ulkopuolelta. Meidän on kasvatettava heitä henkilökohtaiseen vastuunkantoon, vastuullisuuteen ja itseohjautuvuuteen oppimisen tavoittelussaan laajennetussa oppijayhteisössä. Meidän on käytettävä saatavilla olevia ja huomenna keksittäviä viestintävälineitä mahdollistaaksemme ajasta, paikasta ja osallistujamäärästä riippumattomia oppimiskeskusteluja opiskelijoidemme ja muiden oppijoiden välillä. Meidän on autettava opettajia ja oppijoita löytämään ja käyttämään oikeita välineitä ja sisältöjä (sekä niiden yhdistelmiä, remiksauksia ja mashuppeja) helpottamaan sellaista vuorovaikutusta, viestintää ja yhteistyötä, jota he tarvitsevat oppimisprosessissaan. Näin tekemällä voimme alkaa muodostaa sellaisia yhteyksiä sisältöjen ja yksittäisten oppijoiden välillä, jotka voisivat jopa alkaa muistuttaa henkilökohtaisia, yksilöllisiä “yksityisopettajia”. Mutta sen sijaan, että yksityisopettaja ilmaantuisi yhden ihmisen hahmossa tai virtuaalisena tekoälyopettajana, yksityisopettaja on ihmismassat, joukot.
Vaikka LMS:ien tarjoajat pyrkivät tekemään välineistään sosiaalisempia, avoimempia, modulaarisempia ja yhteistoiminnallisempia, he ovat edelleen jumissa luokkahuoneparadigmassa. Ja tämä paradigma – ei teknologia – on se ongelma. Meidän on rakennettava, viritettävä, yhdisteltävä, toteutettava, tuettava ja hyödynnettävä jotain paljon avoimempaa ja löyhemmin kytkettyä, jotta oppijat pääsevät yhteyteen muiden oppijoiden (joita joskus kutsutaan opettajiksi) ja sisältöjen kanssa luontevana osana oppimisprosessiaan.
Paremman ja lisää ominaisuuksia tarjoavan LMS:n rakentaminen ei sulje kahden sigman kuilua. Meidän on hyödynnettävä teknologiaa yhdistääksemme ihmiset, sisällöt ja oppijayhteisöt paremmin toisiinsa autenttisen, henkilökohtaisen ja yksilöllisen oppimisen tueksi. Mitä me vielä odotamme?
Varsin hyvä avaus tähän blogiin. Minä olen käsittelemässä Edu20-oppimisalustan käytettävyyttä lukiolaisryhmäni kanssa, ja tämä kirjoitus osui nyt aiheeseen paremmin kuin hyvin. En voi kuin kiittää sujuvasta käännöksestä.
Kiitos käännöksestä, tosi hyvä tekstipoiminta. (Itsekin olen muuten lopulta päätynyt tuohon oppimisalusta-käännökseen, vaikka ensiksi olinkin toista mieltä.)